Hugo on sankarikoira

Eräänä iltana kun olin koirien kanssa vienyt Mummolle yöheinät ja lukitsemassa tallin ovea oli Maijan hihnan pää kädessäni liian löyhästi. Ilmeisesti meidän pellolllamme oli peura tai joku muu otus, jonka perään oli Maijan päästävä - kiskaisi ittensä irti ja sit mentiin ja lujaa. Hugon kanssa kuunneltiin kun flexin pää vaan osui puihin ja olin aivan varma että se jää jonnekin kiinni narunsa kanssa. Mulla oli vaan crocksit jalassa ja otsalamppu onneksi valmiiksi päässä. Yritettiin Hugon kanssa lähtee heti perään metsään, mutta päätin kumminkin ensin käydä vaihtamassa saappaat jalkaan ja hälyttämässä miehen apuun - jolla ei ollut kunnon fikkaria tai niin hän luuli aluksi (mutta oli sitten myöhemmin sen löytänyt onneksi)

Tultiin uudestaan ulos ja huusin Maijaa niin kaukaa, metsän toiselta puolelta kuului sellainen haukku että 'apua! olen jääny kinni' . Lähdettiin sitten Hugon kanssa pellon yli metsään pelkän otsalampun kera. Hugo tiesi kyllä tasan tarkkaan mihin päin lähteä ja sillä oli kyllä oikein kiire pelastamaan kaveriaan kun uskon että ymmärsi että nyt on kaverilla hätä. Otsalamppu, joka mulla on näyttää hyvin silloin kun siinä on uusi patteri, joten hieman oli jännittävää mennä pilkkopimeässä metsässä valon kanssa, joka näytti noin puolitoista metriä eteen. Ja jännittyneenä odotin että koska se himmenee lisää ja sammuu - onneksi niin ei käynyt.
Tuttu metsä muuttuu tällaisessa valaistuksessa oudoksi metsäksi , mikään ei ole tuttua. Ehkä joku kanto, joka sattuu silmäään kertoo että missä kohdassa ollaan.

Aina välillä huutelin Maijaa ja viheltelin ja mitä lähemmäksi tultiin , sitä vähemmän Maija ilmoitti itsestään tai hiljempaa vinkui kun varmaan ajatteli, että nyt ne on jo niin lähellä ettei meteliä tartte pitää.

Hugo johdatti meidät metsän reunaan siis ihan toiselle puolelle metsää, jossa oli vanha syvä oja ja sen toisella puolella sellainen ryteikkö että huh! vadelmapusikko , vesakkoja ja tiheästi kasvavia kuusia. Sinne oli vaan pakko painua. Ja sieltä jostain kuului sitten sitä vinkunaa ja läähätystä. Eteneminen tällaisessa ryteikössä pelkän otsalampun valossa oli tosi vaikeaa ja maasto oli vielä kivistä ja kuoppaista jota vanhat oksat vielä vaikeuttivat lisää. Sieltä se sitten jostain lopulta löytyi tai Hugo löysi ja mä yritin parhaani mukaan mennä perässä. 

Hihna oli kiertynyt yhden ohuen vesakkopuun ympärille 2 kertaa ja kerran kuusen ympäri ja jalan ympäri. Kesti 'hieman' saada se hihna irti yhdellä kädellä kun ensin irroitin sen kaulapannasta ja pidin siitä kiinni ettei koiruli lähde taas uudelle seikkailulle.

Seuraava haaste olikin sitten se että kuinka ihmeessä löydän takaisin kun suuntavaisto oli aivan hukassa kun pimeässä metsässä en kyllä tiennyt että missä ihmeessä se tuttu polku oikein menee. Ja mihin suuntaan täältä ryteiköstä pitäis lähteä , joten sanoin sitten Maijalle ja Hugolle että mennään kotiin, jolloin Maija rupesi etenemään ja huomasin että tehtiin ympyrä ja sitten lähdettiin kotiin päin. Edelleen en tiennyt missä oltiin ja tuli mieleen kaikenmaailman Blair Witch - leffat sun muut eli rupes olemaan aika pelokas olo.

Sillä välillä oli Make löytäny fikkarin ja huuteli metsän toisella puolella , joten lähdettiin ääntä kohti ja yhtäkkiä huomasin tutun vanhan puukasan ja tiesin että olenkin ihan oikeassa paikassa.

Koko hommaan meni tunnin verran aikaa, yllätyin kun mielestäni olin ollut metsässä vain vähän aikaa. Niin katoaa pimeässä suuntavaisto ja ajantaju. Ja mä kun en ollut edes kerenny ottamaan puhelinta mukaan ...