hevostelua

Niin, ei voi mitään. 2 vuotta yritin , mutta en onnistunut. 2 vuotta yritin päästä eroon siitä, että hevonen on osa elämää. Niin vaikeaa se oli. Aina välillä soitin ja kysyin kuulumisia ja joka kerran omistaja sanoi, että voi sen tuoda sinne koska vain. Pysyin tiukkana, en ottanut. No oli siihen kyllä hyvä syykin, mun selkä oli vielä kipeä. Mutta sitten , yhtenä päivänä, kun katselin tuota 2 vuotta syömättä ollutta peltoa - tuli vaan mieleen, että ' olishan se kiva jos sen joku vaikka söisi ennen kuin se kasvaa umpeen' Lopputulos tästä mieleen tulleesta ajatuksesta oli se, että siellä se nyt on, rakas hevonen. Niin rakas että itku tulee kun sitä katsoo. hohhoijaa.

Se on sellainen tamma ettei tykkää muista tammoista , ruunista ja orinkin se kelpuuttaa silloin kun on se aika kuusta - erakkoluonne. Hassua miten erilaisia ovat. Toiset huutaa kurkku suorana jos kavereita ei näy eikä kuulu - tää ei - se ikäään kuin nauttii kun saa olla rauhassa. Niin sen omistaja sanoi, ja pitää kyllä paikkansa. Mulle se kertoo ettei laitumella halua olla silloin kun sielä on liikaa paarmoja. Se tulee portille huutelemaan, hörisemään ja hörisee ihan kunnolla kun otan riimun käteen. Silloin mennään katostarhaan - jossa on myös syömistä ihan riittävästi.
Sanoin, että ainakin elokuuksi, mutta itseni tuntien se varmaankin jää vielä talveksikin.

Kavioliitossa ollaan siis. Kavioliitto , ymmärrän sen niin että se on ihmisen ja hevosen välinen täydellinen luottamussuhde. Niin vahva ettei sitä murra edes kahden vuoden erossa olo. Vähän niinkuin henkinen symbioosi. Minä saan hevosesta , varsinkin tästä, hyvän olon sisimpääni - hevonen saa ruokaa ja palvelijan :D