Olin kinunnut jo monta viikkoa, että mentäisiin etsimään se Kukkukallio kun sieltä on kuulemma mahtavat näköalat Lohjanjärven yli ja yli koko muunkin luomakunnan. Olin myös lukenut tämän ihmeen historiasta Wikipediasta ja se on kyllä tosi kiinnostava. Kannattaa lukea jos kiinnostaa .
Olin myös kysellyt kauan täällä asuneilta, että miten sinne pääsee mutta en ollut saanut mitenkään tarkkaa selostetta, että mitä tietä sinne mennään ja mistä pääsee kipuamaan kalliolle. Jotenkin tuntui että koko paikka on jollain tavalla salainen ja niin mystinen ettei sinne toivota kauheasti kävijöitä . Mutta tänään Make meni naapurin juttusille ja naapuri kertoi että mihin suunnilleen pitäisi mennä. :D No ei löydetty ennenkuin eksyttiin Josefiinan aitan pihalle ja sieltä neuvoivat että mihin jätetään auto ja mistä lähtee loivempi nousu.
Ja sitten tosiaan alkoivat kalliot ja yhä ylöspäin mentiin vaan. Voin kertoa että tälläiselle kuin minä ,jolla on korkeanpaikan kammo, suoritus oli kyllä kutkuttavan jännittävää ja varmasti oli naamakin jollain tavalla totinen ja valkoinen. Viljolla ja Makella ei sen sijaan ollut mitään ongelmia.
Nyt ollalan jo melkein huipulla, vielä vähän
Ja tadaa!! huipulla! Ja kyllä kannatti kun tämä maisema lävähtää silmille. Ja mitkä syksyn värit!
Joka suuntaan oli hienot maisemat.
Tykin pidike ja paikka jossa yksi tykeistä on ollut:
Alaskipuaminen oli sitten meikäläisen mielestä todella pelottavaa, mutta selvisin hyvin kun sain pitää ritarini kädestä koko matkan kiinni. Ja Viljokaan ei vetänyt kun mamma meni pienen pieniä askelia kallionrinteellä 😂 Oli retki kuitenkin kaiken pelkäämisen ja jännityksen arvoinen mutta en kyllä ihan yksin tänne uskalla mennä. Voin vaikka pudota 😛
Valitettavasti mulla ei ollut isoa kameraa mukana mutta sain kuitenkin kuvia puhelimeni kameralla ja onnistuin vielä siirtämään ne läppärille jotta sain tehtyä tämänkin jutun.
 |
| Yhtenä aamuna auringon noustessa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti